TIIKERIRAIDATON
[Osa 3, viimeinen osa]
Akari nousi varovaisesti ylös, tuuhea valkea häntä heiluen innokkaasti puolelta toiselle. Sen omaksi onneksi valtava tanskandoggi ei ollut täysissä ruumiin voimissaan, muussa tapauksessa akita ei olisi varmaankaan selvinnyt välikohtauksesta vain muutamalla pintahaavalla. Valkeaturkkinen ei ehkä ollut koira pienimmästä päästä, mutta sen taistelutaidot olivat lähestulkoon olemattomat armottomilla kaduilla karaistunutta koiraa vastaan. Akari oli elänyt suojattua elämää hyvin monella tapaa.
Valkean akitan hämmästykseksi Chairo ei vaikuttanut yhtä innostuneelta jälleenkohtaamisesta. Varmistettuaan katukoirien olevan riittävän matkan päähän se loi pistävän katseen veljeensä, katseen josta heijastui samaan aikaan ärtymys, mutta myös pieni vivahde huolta. Jos Chairo ei olisi ehtinyt väliin, Akarille olisi voinut käydä huonosti. Kaupunki oli ehkä rauhallinen paikka suurimmaksi osaksi, mutta kylmä talvi ja ruoan vähyys ajoi niin kaduilla elävät kuin villitkin koirat, toisinaan jopa agressiivisiksi muita kohtaan. Piti taistella pysyäkseen hengissä, se oli jotain mitä Akari ei koskaan tulisi ymmärtämään.
”Sinun ei olisi pitänyt tulla. Mene kotiin.” Oli Chairon tyly tervehdys veljelleen. Ruskeaturkkinen kiersi hänet ja kääntyi lähteäkseen. Tämä ei mennyt ollenkaan niin kuin Akari oli veljensä jälleennäkemisen kuvitellut. Chairo ei ollut mielissään hänen näkemisestään. Veli halusi hänen lähtevän pois. Akari oli hämillään, tunteet myllersivät valkean akitan päässä tämän seuratessa veljeään katseellaan.
”Mutta minä halusin nähdä sinut. Olet ollut poissa niin kauan. Mikset sinä tule tervehtimään meitä? Etkö sinä välitä meistä enää?" Akarilla oli niin monia, monia kysymyksiä, joihin se olisi halunnut vastauksen heti. Ei, vaan tarvinnut vastauksen. Hän tiesi, että veljellä oli vastaukset hänen kysymyksiinsä, mutta kertomisen sijaan Chairo käänsi hänelle vain selkänsä ja lähti kävelemään poispäin. Akari ei sallinut sitä, Gin oli jo jättänyt heidät. Hän ei antaisi toisenkin veljensä vain kävellä pois. Valkeaturkkinen juoksi toisen eteen, pakottaen tämän pysähtymään.
”Älä käännä minulle selkääsi!” Akari paljasti hampaansa - se oli virhe. Chairo teki samoin ja päästi kurkustaan matalan murahduksen. Akarin ei ehkä ollut tarkoituksen aloittaa riitaa, mutta sen hän teki.
”Pois tieltä, Akari.” Chairon ääni oli yhtä aikaa sekä käskevä, että pyytävä. Hän toivoi asenteensa tekevän selväksi veljelleen, että hän oli tosissaan, mutta Akari oli tehnyt päätöksensä ja seisoi sen takana. Haastaen vaikka oman veljensä, jos saisi näin vain Chairon kuuntelemaan häntä ja vastaamaan hänelle. Mutta Chairo tiesi, etteivät hänen vastauksensa olleet sitä, mitä Akari halusi kuulla. Chairo yritti kertaalleen kiertää Akarin ohitse, mutta valkeaturkkinen nappasi hampaillaan kiinni veljensä kaulasta. Hänen ohitseen ei niin vain marssittu! Akari ei ehkä ollut tosissaan puremassa veljeään, mutta koska Chairon pyynnöt olivat menneet kuuroille korville, oli hänen pakko toimia. Kokeneelta metsästyskoiralta ei ollut vaikeaa kellistää heikompaa ja pienempää akitaa alleen, mutta se ei saanut valkeaturkkista irroittamaan otettaan. Ei vaikka Chairo miten riepotteli häntä ja joutui lopuksi puremaan ja raapimaan saadakseen veljensä irroittamaan kaulastaan. Kertaalleen pieksetty valkeaturkkinen jäi maahan makaamaan, sekä kivun ja uupumuksen, mutta myös lannistumisen takia. Kyyneleet valuivat pitkin Akarin poskia silkasta katkeruudesta. Se oli näky, joka pakotti Chairon viimein pysähtymään. Hän ei halunnut olla se, joka itketti veljeään. Ruskea akita nuoli lempeästi veljensä poskea tämän maatessa lamaantuneena aloillaan.
”Äiti on sairas, Chairo.” Akari kuiskasi painaessaan päänsä veljensä kaulan turkkiin, jota oli juuri äsken purrut. ”Mitä minä teen, jos äiti lähtee pois? Minä jään ihan yksin. En halua olla yksin.”
”Sinun pitää olla vahva, Akari.” Chairo kuiskasi painaessaan poskensa vasten veljensä päätä.
Chairo ei kieltänyt, etteikö hänen olisi käynyt sääliksi veljeään. Akari oli niin kovin riippuvainen muista. Mutta vain lopullinen ero saisi valkeaturkkisen ryhdistäytymään itsenäiseksi, pärjäämään omillaan. Niin Chairo ainakin toivoi. Tieto äidin lähestyvästä poismenosta sai palan takertumaan Chaironkin kurkkuun, mutta hänellä oli nyt oma, itsenäinen elämä toisaalla. Kaikkien aika oli joskus.
Auringon ensimmäiset säteet alkoivat vasta valaista horisonttia jossakin kaukaisuudessa Chairon saattaessa veljensä takaisin kotiin. Heidän tietään valaisi vain katulamppujen sumea valo. Missään ei kuulunut ääntä, oli kuin lumi olisi niellyt kaikki äänet ja jättänyt jälkeensä vain luonnottoman hiljaisuuden. Akari käpertyi takaisin takkatulen lämpimään läheisyyteen ja katseli ikkunan ohitse leijailevia lumihiutaleita, kunnes vaipui syvään uneen.
Chairo puolestaan katseli hetken ikkunan toiselta puolelta sisällä nukkuvaa veljeään ja äitiään ennenkuin käänsi selkänsä lapsuutenkotinsa lämmölle ja rakkaalle perheelleen.
Läheisen metsän reunamilla sitä odotti mustavalkea, luppakorvainen koira, joka tervehti häntä pienellä virnistyksellä. "Joko sitä ollaan valmiita?"
Chairo nyökkäsi ja nosti toista suupieltään vinoon hymyyn vastaukseksi seuratessaan mustavalkeaa koiraa metsään. Hän ei malttanut tavata uutta johtajaansa, mutta Smithin mukaan tuo oli toisaalla hoitamassa tehtäviään juuri sillä hetkellä ja kestäisi jonkin aikaa ennenkuin johtaja ehtisi palata takaisin laumansa luokse Ōuun. Sitä odotellessa lauma ei pistänyt varmastikaan pahakseen saada joukkoonsa hyvän metsästäjän.
Chairo oli tehnyt päätöksensä jättää isännällisen elämänsä taakseen, Ginin ansiosta se ymmärsi millainen merkitys yksilöllä oli, kun ne kerättiin yhteen ajamaan kaikkien etua ja rakentamaan uutta tulevaisuutta. Smith näki vierellään kulkevassa koirassa nuoren Rikin, Chairosta huokui sama määrätietoisuus.
Se oli viimeinen kerta, kun Akari ja Chairo tapasivat toisensa.
Käy ihan sääliksi Akaria.. ;-;
VastaaPoista;u;
PoistaYllättävä loppu!! O3O
VastaaPoistaHyvä tarina oli^^
~OwlComet
Kiitos! ouo
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaOlisi hienoa saada vielä jatkoa tarinaan. Oli niin hyvä! :3
VastaaPoistaKiitos! ^^ Pitää katsoa, josko inspaisi tulevaisuudessa jatkaa tarinaa vielä Chairon osalta~
PoistaKiehtovaa olisi varmasti myös miten Riki ja Gin reagoivat Akariin ja niin edespäin :)
PoistaKaksi aiempaa lukua tässä olivat hieman meh, mutta tämä viimeinen luku selvästi nosti tarinan tasoa huomattavasti. Alku oli melko ennalta-arvattava ärsyttävyyteen asti, miksipä on huojentajaa että tarina otti edes lopussa askeleen mielenkiintoisempaan suuntaan.
VastaaPoistaGinin veljien nimivalinnat kyllä ihmetyttävät meikää. Akari vielä menettelee, mutta Chairo kuulostaa korvaani melko oudolta. Kumpikaan nimistä ei ole mielestäni oikein perinteisiä Takahashimaisia koiranimiä, Chairo jopa kuulostaa huonon OC:n nimeltä. Tämä ja tuo mainitsemani alun ennalta-arvattavuus ovat ainoat asian jotka tökkivät omalla kohdallani tätä lukiessa. Jos tuon lopun kaltaista settiä saisi enemmänkin, olisin todella tyytyväinen. Kirjoita ihmeessä lisää juttuja jos hyviä ideoita on.
Oon ihan täysin samaa mieltä sun kanssa tästä :D Kaksi ekaa lukua oli aika pakotettuja, koska oma intohimo ja inspiraatio kirjottamiseen on ollut jo pitkään tauolla. Tarina oli kuitenkin joulukalenteria varten helppoa ja nopeaa materiaalia - sääli vain siis, että oma inspis nousi vasta tämän viimeisen luvun kohdalla ja koko tarinasta huomaa ettei sitä ole suunniteltu juuri ollenkaan alusta loppuun. XD
PoistaGinin veljien nimet valitsin itseasiassa Ginin tapaan pentujen turkkien värejä mukaillen. Koska Shiro (valkoinen) on jo tarinassa valitsin Akarille seuraavan mieleen tulevan sanan, joka oli valo. Chairo puolestaan tarkoittaa ruskeaa japaniksi. Ihan siis tuulesta temmattuja eivät kuitenkaan ole.
Kirjoittelen ehdottomasti, jos inspistä ja aikaa löytyy ja seuraavan fanficin suunnittelen kyllä hivenen huolellisemmin :'D Tämä nyt oli aika tälläinen nopea projekti.