tiistai 8. joulukuuta 2015

Fanfic: Tiikeriraidaton (osa 1)

Uskaltauduin viimein kirjoittamaan toisen Ginga-aiheisen lyhyen fanitarinani, joka kertoo tällä kertaa Ginin vähemmälle huomiolle jääneistä veljistä. Ginin veljille on luotu vaikka minkälaista historiaa alusta alkaen ja keksitty vaikka minkälaisia nimiä, joista tunnetuimmat lienevät Hiya-n ja Giyan, jotka olivat todellisuudessa vain pentujen päästämiä vingahduksia, kun Gohei löi niitä kepillä.

Ennen kaikkea yhdistän aina tälläiset asiat aina lapsuuden luovuuteen ja mielikuvituksen käyttöön, joka on ainakin omalla kohdallani tuntunut jääneen jonnekin vuosien mittaan, joten halusin myös palata takaisin niihin nostalgisiin aikoihin, jolloin Ginga-sarjojen sivuhahmoihinkin saatiin ihan uudenlaista näkökulmaa.

Pahoittelen jo etukäteen mahdollista ontuvuutta kirjoittamisessa, sillä olen ollut melko kauan pois pelistä kirjoittamisen kanssa. Motivaatio ja aika eivät myöskään valitettavasti ole puolellani tällä hetkellä, josta johtuen julkaisenkin tarinan osissa.

Pidemmittä puheitta, toivottavasti pidätte~

________________________________


TIIKERIRAIDATON
[Osa 1]



On kulunut kolme vuotta siitä, kun kauhua ympärilleen viljellyt hirviökarhu Akakabuto tuhottiin. Tarina rohkeista villikoirista, jotka vaaransivat henkensä jalon tavoitteen vuoksi jää elämään historiaan ikuisiksi ajoiksi ja kulkee sukupolvelta toiselle niin ihmisten kuin koirienkin tarinoissa. Pelko on väistynyt pois mielistämme ja voimme elää jälleen rauhassa ihan tavallista elämää. Hiihtokeskus ei ole pitkään aikaan ollut näin vilkas.

Vaikka kaikki näyttääkin olevan jälleen ennallaan ja kaikki ovat onnellisia… Daisuke ei ole. Hän ei ehkä sano sitä ääneen, mutta ehkä pieni osa hänestä toivoi Ginin palaavan takaisin, kun se kaikki olisi ohi. Hän ymmärtää kyllä, että Ginillä on nyt suuri vastuu villikoirien uutena johtajana, mutta mikään ei estä poikaa ikävöimästä parasta ystäväänsä. Pahinta on, että Gin ei ole mikään kadonnut kotikoira. Daisuke tietää, että hän on siellä. Miksei hän vain tule kotiin?

Mutta minä tiedän miksei hän tule. Kotiin palaaminen olisi liian vaikeaa, eikä vain sen takia ettei hän enää koskaan voisi tulla jäädäkseen. Hän tietää, että lähtiessään hänen pitäisi hyvästellä Daisuke ja meidät. Taas.

Akarin nenä painui vasten kylmää ikkunaa ja valkean akitan ilme mahtoi näyttää hölmöltä, sillä pari ikkunan ohitse kulkevista ihmisistä osoitti sitä nauraen. Akari oli säyseä olento, joka näytti paksussa turkissaan hieman pieneltä jääkarhulta. Karhukoiraksi siitä ei ollut, eikä se ollut liiemmin hyvä vahtikoirakaan, mutta seurakoirana se oli täydellinen. Akari oli pentueen ainoa, joka oli jäänyt emonsa huomiin ja se nautti olostaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä, huomion keskipisteenä. Siitä ympäristöstä puuttui kuitenkin joku tärkeä eikä Akari voinut väittää ettei olisi tuntenut itseään yksinäiseksi. Ginin lähdön jälkeen hän oli kuollakseen pelännyt jäävänsä yksin ja oli lähes sairaalloisen takertunut veljeensä Chairoon.

Akarin maailma romahti sinä päivänä, kun Chairo haettiin pois.
 ________________________________

”Nämäkö ovat ne pennut, joita Takedan ukko ei huolinut?”

Vaikka Takedan vanha mies olikin tunnettu loistavista karhukoiristaan, ei kahden muun pennun valitsematta jättäminen tarkoittanut, että ne olivat täysin kelvottomia. Pelkkä tieto siitä, että pennut olivat Rikin oli omiaan herättämään kiinnostusta paikallisten metsästäjien osalta. Tarkkaavainen katse kävi läpi kahta emonsa vierelle käpertynyttä pentua ja lopulta käsi kurottautui niitä kohti. Valkeaturkkinen muisti yhä kovan kivun, jonka ukon kepillä lyöminen aiheutti ja se pakeni häntä koipien välissä emonsa taakse. Ruskea-valkoinen taas tuijotti tarkkaavaisena, mutta myös varautuneena kättä, joka lopulta nosti sen pois emonsa viereltä lähemmäs keski-ikäisen, lempeän metsästäjän syliin. Kun Akari uskaltautui seuraavan kerran katsomaan emonsa takaa, vei mies hänen veljensä mukanaan ulos ovesta.
”Sinusta tulee taitava metsästyskoira.”

”Minne setä vie veljen, äiti?” Akarin ääni oli täynnä hämmennystä, kun se pälyili vuoroin suljettua ovea ja emoaan - saamatta mitään vastausta. Ilme Fujin kasvoilla oli hillityn surullinen. Emon raskain tehtävä oli luopua pennuistaan. Hän ei voinut olla niiden kohtalon tiellä.
”Tuleeko veli takaisin?” Akari tönäisi emoaan pienesti etutassuillaan. Hän epäili ettei äiti kuullut, mitä hän kysyi. Samalla hänen äänessään oli jo pientä hermostuneisuutta tulevasta vastauksesta, jonka hän jo kai tahtomattaankin tiesi.
”Chairolla on nyt oma koti ja ihminen, Akari.” Fuji yritti kuulostaa lempeältä ja rohkaisevalta, mutta ei voinut välttää pientä värinää äänessään. Tämä muistutti häntä Ginistä, joka hänen oli täytynyt hyvästellä ensimmäisenä.

”Mutta veljen koti on täällä.”

8 kommenttia:

  1. Ai jai, ihanan surullista tekstiä. Jään innolla odottamaan lisää!

    VastaaPoista
  2. Täh? Menikö minulta jotain ohi? Ihan alussa luki, että akakabuton kuolemasta on kolme vuotta, mutta seitsemännessä kappaleessa sanotaan ginin sisarusten olevan pentuja? No, hyvä tarina joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen, jos tuo osuus on liian epäselvä! Sen on siis tarkoitus olla takauma, Akarin muisto pentuajoilta :) Koitan muokata sen selkeämmin tarinaan.

      Poista
  3. Todella hyvä tarina! Odotan innolla seuraavaa osaa! :)

    VastaaPoista
  4. Oli kyllä hyvä tarina:) Tosi hienoa nähdä miten voi omakätisesti kirjoittaa sivuhahmoista jo näinkin ison osan. Täällä innolla odotellessa seuraavaa osaa.

    VastaaPoista

Kommenttien tarkistus päällä spämmiviestien vuoksi.