Mietteitä keräilystä

"Keräily on harrastusmuoto, jossa pyritään liittämään kokoelmaan mahdollisimman monta tai erilaista jonkin kategorian esinettä tai asiaa."

/ Wikipedia

Keräily on asia, joka on mietityttänyt, ihmetyttänyt ja vihastuttanut. Pitkään tätä asiaa päässäni läpi käytyäni päätin kirjoittaa siitä blogitekstin, kun ei parempaakaan ideaa ole ollut mielessä. Keräily on tullut itselleni tutuksi jo lapsena, mutta isompi asia siitä tuli sen jälkeen, kun elämääni astui internet ja "löysin" Hopeanuolen uudelleen. Gingan parissa keräilystä tuli kuitenkin lähes poikkeuksetta vastaan välillä negatiivisia ajatuksia ja kommentteja, joita toivon pystyväni oikaisemaan tämän tekstin myötä. 

Väite: Keräilijät kuvittelevat olevansa muiden fanien yläpuolella

Keräilijät voivat olla hyvinkin erilaisia ihmisiä, joita ei kannata määritellä yhden tai parinkaan henkilön käyttäytymisen tai asenteen perusteella. Faniutta ei voida mitata oheistavaroilla, ne ovat vain yksi fanittamisen muoto siinä missä cosplay, fanartin piirtäminen tai fanficien kirjoittaminenkin.

Väite: Keräily on rahan tuhlaamista turhaan muovikrääsään

Tämä on yksi näkökanta asiaan ja kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä, mutta on eri asia miten sen haluaa tuoda ilmi. 

Keräily on harrastus muiden joukossa ja niin kauan kuin se ei ole keneltäkään muulta pois niin omasta mielestäni kukin saa tehdä mitä itse huvittaa. Aina ei ole myöskään kyse kateudesta, kaikkien arvojärjestys ja ajatustapa ei ole samanlainen. Siinä missä jotkut pitävät keräilyä turhana, pitävät jotkut turhana baareissa joka viikonloppu ravaamista tai kalliita shoppailureissuja vaatekauppoihin, vaikka vaatekaappi jo tursuaa valmiiksi.

Väite: Keräilijät ovat yhtenäinen eliittiryhmä

Jonkin tietyn aihepiirin keräilijöistä voi helposti tulla mieleen ne kaikista tunnetuimmat, suurimpien kokoelmien omistajat. Todellisuudessa ainakin gingan osalta olen huomannut, että monet laajojen kokoelmien keräilijät ovat aika itsenäisiä. Keräily on harrastus, jossa useimmiten tulee kontakteja ja suhteita muihin keräilijöihin kaupanteon, auttamisen ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden myötä. Keräilijä voi kuitenkin olla kuka tahansa riippumatta kokoelman koosta. Omasta mielestäni tärkeintä keräilemisessä on se ettei vertaa itseään jatkuvasti muihin vaan miettii mikä on itselle tärkeintä.

Toinen asia, joka on minua mietityttänyt lähiaikoina suuresti on se, että onko keräilijöillä tiedostamatta tai tiedostetusti myös muuten taipumusta keräilemiseen? Onko se siis vaihe, joka on läpi elämän kenties eri muodoissa, opittu tapa tai asia, joka tehdään muiden perässä ettei jäisi paitsi? Keräilylle lienee monia erilaisia syitä, enkä usko, että on olemassa oikeita vastauksia.

Muistan, kun ihan alkuvaiheilla mietin, koska voin kutsua itseäni keräilijäksi? Onko sille jokin tietty kriteeri? Myöhemmin asiaa paljon pohdittuani tulin siihen loppupäätökseen, että silloin kun ihmisestä itsestään tuntuu siltä. Siihen ei vaikuta se, kuinka usein ja kuinka paljon tavaraa hankkii, vaikka itselläni alkuvaiheilla oli tapa saada paljon ja nopeasti kaikkea. Kesti pidemmän aikaa löytää se oma suunta.

Jokin päivä pysähdyin miettimään sitä, että keräilenkö varsinaisesti jotakin muuta kuin gingaa? Ainakaan en ole yhtä aktiivinen muiden asioiden kohdalla, enkä voi sanoa itseäni muilta osin keräilijäksi. Ehkä keräilen jotakin hiljakseen, mutta ne asiat eivät ole niin iso osa elämääni, että otan ihan rennosti niiden kanssa enkä pidä mitään kiirettä. Välillä saatan saada innostuksen purskahduksia johonkin tiettyyn sarjaan, mutta sitten taas hiljenee ehkä vuosiksi. En pidä mitään kiirettä, mutta pidän edelleen sarjoista kovasti.

Ensimmäisenä tuli mieleen vanhat kunnon Pokémon ja Digimon-kortit. Ne ovat ehkä nostalgisimpia asioita, joiden loisto ei vaan tunnu katoavan. Ne eivät ehkä ole enää niin paljon muodissa kuin tullessaan Suomeen, mutta niitä keräillään yhä. Keräsin lapsena varsinkin Pokémon-kortteja ja figuureita. Ensimmäisen muuton jälkeen en niitä enää nähnyt, hiljattain muutettuani omaan asuntoon sain porukoiltani säkillisen vanhoja tavaroitani, joista löysin suuren osan vanhoista korteistani - en olisi ikinä uskonut, että niiden näkeminen olisi ollut niin ihanaa. Innostuin taas saatuani niitä vielä lisää ja löydettyäni isoja pakkoja kirppareilta. En kerää niitä aktiivisesti, mutta niitä löytyy eikä kaduta ollenkaan.

Mangan haaliminen hyllyyn tapahtui aika vaivihkaa teini-iän aikana. Perus pikkukylän R-kioskien pokkareista tuli ensin ostettua muutamia, Helsinkiin muuttaessa Fantasiapelit-liikkeen löytäminen oli kultakaivos. Sittemmin tahti hidastui melkein olemattomiin, kunnes Ginga-sarjojen suomentaminen lähti kunnolla käyntiin ja jälleen myöhemmin Sangatsulle työssäoppimiseen pääseminen herätteli kiinnostuksen mangapokkareihin.