Arvostelu: Hopeanuoli-musikaali osa 1: Ystävyyden siteet

Maruichirô Maruon ohjaama, japanilainen musikaali polkaisi eilen 12.8. käyntiin ensi-illan elokuvateattereissa. Ennen musikaalin näkemistä bongasin pari arvostelua, mikä oli positiivinen yllätys, koska voisin kuvitella, että tämä näytös ei ole herättänyt niin paljoa huomiota Hopsu-fanien ulkopuolella. Sekä hesarin, että episodin arvostelut eivät päätä huimaa positiivisuudellaan, mutta nostan hattua niiden tarinan avaamisen ja muutamien ihan varteenotettavien ja ymmärrettävien kritiikkien osalta.

Odotin tätä musikaalia valtavan paljon, koska olihan kyseessä ensimmäinen kerta, kun Hopeanuoli pääsee valkokankaalle. Olipa kyse sitten nostalgiahuurusta tai yhä aktiivisesta fanikunnasta, ei minusta ollut millään tavalla itsestäänselvää, että musikaalia oltaisiin päästy näkemään myös elokuvateatterissa. Joten aivan valtava kiitos tästä Future Filmille! Minusta oli ihanaa, että Hopeanuolen aikanaan Suomeen tuonut ja sitä kautta meidät monet sarjaan rakastuttanut levittäjä toi Hopeanuolen meille uudelleen. Suomalaiset fanit ovat ehdottoman onnekkaita - ja onnellisia saadessaan tälläisiä mahdollisuuksia. Suomennoksessa silmiin vilisi muutamia kirjoitusvirheitä, mutta ei mitenkään jatkuvalla tahdilla. Yleisesti ottaen olin vain tyytyväinen siihen, että musikaalille saatiin suomenkielinen tekstitys.

Mitä tulee itse taltiointiin, olin positiivisesti yllättynyt laadusta. Kamera pysyy hyvin mukana tapahtumissa ja musikaalia valkokankaalta seuratessa unohtaa täysin, että tämä on alkujaan tallennus live-esityksestä. Yleisöä näkyy aikalailla vain alussa ja lopussa. Myös äänentoisto on ensiluokkaista - ja sen verran voluumia löytyy, että pisti pohtimaan miten hyvin tämä kuuluukaan muihin saleihin...

Mitä tulee termiin musikaali ja miksi sitä käytettiin stage playn sijaan, ymmärtää asian melko hyvin, koska näytelmän sijaan musiikki raikaa melkein tauotta. Repliikki osuudet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niitä olisi melkein voinut olla enemmänkin. Eniten ehkä pelkäsin, että tästä toiminnantäytteisestä musiikkipläjäyksestä ei löydy viihdettä kahdeksi tunniksi, mutta huomasin omaksi ilokseni olevani väärässä. Musikaalista löytyy sekä loistavaa, että hieman kyseenalaisempaa huumoria, mikä toisaalta toimii, koska Ginga ei mangasarjana ole koskaan ollut mikään kuolemanvakava juttu. Ei ole valetta sanoa, että koko sali hykerteli aika-ajoin.

Sanoisinko silti, että kaksi tuntia meni kuin siivillä? Ei, ei mennyt. Ymmärrän hyvin, että varsinkin perheen nuoremmat eivät välttämättä ole jaksamista istua koko aikaa paikoillaan. Jatkuva toiminta alkaa tuntua loppua kohti melko puuduttavalta aistiärsykkeiden ylilyönniltä ja vaikka yleisesti ottaen nautin musiikkiosuuksista, eriyisesti ninjakoirien osuudessa minun oli vaikea nauttia enää sekavasta mölystä, jossa ei tuntunut olevan mitään päätä eikä häntää. Mutta haluan sanoa senkin, että kun animen tunnari kajahti ilmoille musikaalin alussa sain kylmiä väreitä ja sydän tykytti siihen malliin, että oli vaikea sanoa ettei sisäinen lapseni olisi rakastanut koko homman nostalgisuutta. Se oli juuri sellainen reaktio mitä toivoin ja kaipasin, en usko, että pelkkä DVD-julkaisu omalla kotisohvalla katseltuna saisi samaa aikaan, mitä elokuvateatterielämys mahdollistaa.

Lavasteiden yksitoikkoisuus oli ymmärrettävää ja minun mielestäni sitä hyödynnettiin poikkeuksellisen hyvin erilaisilla efekteillä. Välillä lavalle heijastettiin pieniä videopätkiä, jotka toimivat hyvin tarinan etenemisen kanssa. Samalla haluan sanoa, että epämääräiset Akakabuto-lavasteet (kehikkomaiset käpälät ja osa, jonka oletin olevan pää) olivat iso miinus ja ne olisi voinut toteuttaa mielestäni pienellä vaivalla paremminkin. Vuorimainen lavaste kuitenkin tarjosi kivasti monipuolisuutta sille, missä hahmot milloinkin olivat ja miten monin eri tavoin niitä saattoi hyödyntää niin rauhallisemmissa puheosioissa kuin toiminnan täytteisissä taistelukohtauksissakin. Allekirjoitan täysin hesarin arvostelun osuuden siitä, että näyttelijät saivat tosiaankin pyöriä ja hyppiä hiki virraten - oli oikeasti ihme, että siinä myllerryksessä korvat ja hännät ylipäätään pysyivät matkassa mukana. Asuvalinnat yleisesti ottaen olivat erikoisia, mutta paikoin toimivia. Rakastin esimerkiksi ninjakoirien asuvalintojen leikittelyä, Akamella oli ylellisempää valkeaa vähän kuin samurailla konsanaan ja Kurojaki puolestaan oli vähän kuin räväkkä punkkari kaikkine niitteineen. Kogan ninjakoirilla taas oli siistit ninjamaiset maskit - ja melkein kauhuleffamainen kaikuva puhetapa sai kylmiä väreitä, rakastin miten se oli toteutettu! Benillä puolestaan oli päällään enemmän univormumaista takkia, joka sopii sotilasteemaan loistavasti. Hahmovalinnoissa minua jäi vähän harmittamaan se, että siinä missä kaksoisrooleja löytyi random koiriin, loistivat juonellisesti tärkeät hahmot poissaolollaan, kuten esimerkiksi Sniper.

Ylinäyttely lienee kulttuurijuttu, jota en oikeastaan enää edes samalla tavalla huomaa, kun olen katsonut esimerkiksi Squid Gamen, jossa asia häiritsi minua suunnattomasti alussa. Vahvat tunnetilat sopivat teemaan... joskin, Ginin osalta herkkyyttä ja dramaattisuutta olisi voinut tipauttaa asteen tai pari.

Ensimmäinen osa loppuu muuten Igan ninjakoirien mukaan saamiseen ja Shikokuun suuntaamiseen, odotan innolla jatkoa. Antaisin tälle ehkä arvosanaksi 7/10.

Pakko myös mainita, että joissakin näytöksissä jaettiin A3-kokoisia keräilyjulisteita, jos sellaisia on saatavilla vielä ensi-illan jälkeen ei sitä kannata rullata reppuun ja toivoa parasta. T. limsapullon runneleman keräilyjulisteen omistaja.

Kävitkö katsomassa musikaalin tai oletko menossa katsomaan sen myöhemmin?
Mitä fiiliksiä sinulle jäi musikaalista?