Fanfic: Mustavalkoista

Ajattelin laittaa tänne teidän iloksenne (tai kiusaksenne) lyhyen fanitarinan, joka toimii oikeastaan enemmän joulukalenteriin tulevan sarjakuvan "käsikirjoituksena".(spoiler!)

Minulla ei ole pahemmin kokemusta ficcien kirjoittamisesta, joten ei kannata tuomita turhan rankalla kädellä.

___________________________

Ikäraja: Sallittu

Sarja, johon liittyy: Joustavasti GNG

Päähenkilöt: Akame (minäkertoja)

Tekijän huomautus: Tarina ja hahmojen luonteet eroavat alkuperäisestä. Tarinassa on kuitenkin viitteitä muutamiin sarjoihin (esim. GDA ja GNG)

___________________________

Syksyn myrskyt olivat siihen aikaan pahimmillaan. Useimmat muut, ne järkevät, pysyttelivät suojassa sateelta ja tuulelta. Minä en ollut järkevä, mutta selitin sen itselleni niin, että olin ahkera ja halusin harjoitella ankarasti. Ihan kuin lampi itsessään ei olisi ollut tarpeeksi vaarallinen paikka, sillä se sijaitsi mustien Kogan ninjakoirien mailla, mutta luotin tällä kertaa omaan onneeni - kogat eivät vartioisi paikkaa tälläisellä ilmalla, eikö? Lisäksi oli jo pimeää ja rajuilma ei ainakaan parantanut tilannetta millään tavalla, lammesta tulisi pirullisen nopeasti ja helposti kuolemanloukku aloittelevalle ninjasoturille, mutta minä olin jo rutkasti muita ikäisiäni edellä. Olin tulevaisuuden toivo, Igan ninjakoirien nuori perillinen.

Ilmassa leijui märän ruohon ja metsän tuoksu, en erottanut vihollisten hajua tai kuullut kenenkään olevan lähettyvillä, joten päättelin olevani paikalla yksin, kuten olin ajatellutkin. Ainoa ääni tuli maata piiskaavasta sateesta ja suuntasin heti lammen ääreen tassut painautuen pehmeään ja märkään hiekkaan ja mutaan - mikäli jäisin odottelemaan ja varmistelemaan olevani varmasti yksin olisi vielä varmempaa, että joku tulisi jossakin vaiheessa kuitenkin eikä minulla ollut aikomusta jäädä kiinni. Mielessäni kuulin kehut ja ylistykset, mutta myös isäni moitteet ajattelemattomasta toiminnasta, tiesin kuitenkin sisimmässäni, että hän olisi ylpeä osoittamastani taidosta ja rohkeudesta. Hamusin hampaisiini yrttejä pohjasta ja palasin maalle, olisin voinut lähteä heti sen jälkeen, mutta minut täytti vaarallinen tunne. Tunne siitä, että olin onnistunut leikiten eikä kenestäkään olisi minulle vastusta. Adrenaliinin viemänä palasin veteen hakemaan kasveja entistä syvemmältä, mutta veden alla kääntyessäni tajusin heti ylpeyteni kostautuneen silmän räpäyksessä. Niljakkaat, pitkät ja kavalat kasvit olivat takertuneet toiseen takajalkaani ja luonnollisesti mitä enemmän pyristelin, sitä tiukemmin ne takertuivat minuun kiinni. Kiemurtelin, potkin ja sätkin veden alla jonkin aikaa, kunnes irti pääsemisen edelle tuli toinen tarve: saada happea. Jouduin päästämään yrtit suustani ja yritin päästä pinnalle edes sen verran, että saisin vedettyä happea keuhkoihini, edes ihan vähän. Vaikka yritin vastustella, vaikka yritin pysyä rauhallisena, tunsin kuinka pakokauhu valtasi minut hiljalleen ja viimeiset ilmat pakenivat keuhkoistani kuplien muodossa kohti pintaa. Pimeässä en nähnyt maailman mustenevan ympäriltäni, kun aloin vajota kohti pohjaa.

Seuraava asia, johon havahduin oli kylmyys, minulla oli jäätävän kylmä ja ilma, jota hengitin tuntui melkein pistävältä. Vaistomaisesti yskähdin ja nostin päätäni silmät selällään pälyillen ympärilleni. Ensin en muistanut yhtään mitään. Missä olin? Mitä tein täällä? Vähitellen muistikuvat alkoivat kuitenkin palautua ja kootessani itseäni kuulin vieraan ääneen, joka kuului nuorelle, ehkä minun ikäiselleni, uroolle. 
"Meinasit sitte hukkua." 
Katsahdin äänen suuntaan, mutta pimeässä en erottanut lähelläni olevan hahmon kuin hämärästi. Tein nopeasti johtopäätöksen, että vihollinen olisi tappanut minut, joten kyseessä täytyi olla ystävä - melko varmasti toinen Igan ninjakoira. Nimi ei vain äänen perusteella tullut millään mieleeni.
"Kiitos avusta." Vastaukseni oli nöyrä, en voinut lajitoverilleni kieltää asiaa, enkä olisi voinut selittää tilanteen olleen hallinnassa, kun makasin ties kuinka hyvän tovin taju kankaalla. Ottaisin tästä opikseni, olisin järkevämpi jatkossa, mitään muuta en voinut tehdä. Kun aloin tiedostamaan asioita enemmän huomasin sateen lakanneen, minun olisi varmasti paras palata, muut saattaisivat olla huolissaan.
"Minun pitää palata, mutta en unohda tätä koskaan. Kiitos, ystävä."
Hetkessä olin jo kadonnut tieheni ja unohtanut yrtit, joita tulin alunperin hakemaan.

Seuraavana päivänä mielessäni ei ollut muuta kuin edellisen illan tapahtumat, en halunnut kertoa muille yksityiskohtaisesti läheltä piti -tilanteestani, joten en voinut kysellä muilta, kuka oli minut mahdollisesti pelastanut vai olisiko kyseessä ollut joku ulkopuolinen koira, joka oli ollut ohikulkumatkalla? Kogien alueella tälle sankarille olisi voinut kyllä käydä huonosti, jos hän olisi jäänyt kiinni. Hämärän tullen palasin lammelle vähin äänin, mutta tällä kertaa pysyttelin piilossa puun oksalla ja yksinkertaisesti etsin merkkejä tai vihjeitä tapahtuneesta. Tutkaillessani lammen suuntaan kauempaa, kuulin jälleen tutun äänen läheltäni, puun toiselta puolelta.
"Tulitsä taas hukkumaan?"
Äänessä oli ilkikurisuutta, mutta siinä oli myös asiallinen ja rauhallinen säväys. Osoittaakseni ymmärtäneeni vitsin ja päästin suustani lyhyen, huvittuneen hymähdyksen.
"Ei, en tällä kertaa. Tulin kiittämään vielä avusta." Vastasin ja kuulostelin puun toiselle puolelle. Nuuhkin ilmaa vaiti ja haistoin vihollisen hajun, mutta olin epävarma, sillä tämä oli heidän reviiriään muutenkin. Haju oli kuitenkin liian tuore, liian läsnä, joten epäilykseni olivat epäilemättä menossa oikeaan suuntaan. Välillemme laskeutunut hiljaisuus rikkoutui vieraan ääneen.
"Kyllä mä kuulin ekalla kerrallakin." Liikahdin lähemmäs, kurkottelin varovasti toiselle puolelle ja katseeni tavoitti iltahämärässä tumman hahmon, tumman koiran, jolla oli harjas. Kogan ninjakoira, vihollinen tuijotti minua takaisin ja istui omalla oksallaan tyynen ja tarkastelevan näköisenä. Tämä nuori uros ei vaikuttanut ollenkaan sellaiselta mielipuolelta kannibaalilta, joista meidän keskuudessamme puhuttiin. Maailmani mullistui pienessä hetkessä, mitä jos he ajattelivat meistä ihan samaa? Mitä jos kogat olivat vain väärinymmärrettyjä?

"Miksi sinä pelastit minut?" Hämmästys kuului äänestäni, mielessäni oli satoja kysymyksiä, joita en saanut muotoiltua sanoiksi.
"Oksettaa syödä vedessä pitkään lillunutta ja turvonnutta lihaa." Tumma koira väläytti virnistyksen, enkä ollut totta puhuen täysin varma oliko se tarkoitettu vitsiksi vai ei. Naurahdin epävarmasti, mutta tiedostin olevani tilanteeseen nähden kumman rauhallinen. En tuntenut oloani uhatuksi, mutta tiesin, etten voisi puhua tästä muille. Laumojamme ei oltu luotu ymmärtämään toisiaan, vaikka aikanaan olimme olleet liittolaisia, veljiä. Minun ja viholliseni välillä tuntui vallitsevan yhteys, joka oli kauan sitten kadonnut. Kunnioitimme toisiamme, vaikka tavoitteemme olivat erilaiset emmekä jakaneet samoja näkemyksiä. Ennen pitkää siitä tuli tapa, päädyimme silloin tällöin aina sen saman puun vastakkaisille oksille juttelemaan asioista maan ja taivaan välillä. Hänellä oli kärkkäitä mielipiteitä, mutta opin pian miten viisas ja ovela hän osasi olla. Mustaturkki oli etäinen ja poissaoleva, mutta silti siinä niin lähellä ja aina niin tyynenä ja asiallisena. Emme koskaan jääneet kiinni, olimme kehittyneet niin taitaviksi. Tuntui kuitenkin siltä, että kohtalo, joka oli johdattanut meidät yhteen, halusi myös erottaa meidät. Meillä molemmilla oli omat tehtävämme, omat tulevaisuutemme ja tiesimme jatkuvasti niiden vievän meidät erilleen ennemmin tai myöhemmin. Tumma koira kantoi käsittämätöntä kaunaa menneistä, joihin me emme voineet vaikuttaa. Esi-isiemme virheet eivät mielestäni olleet meidän harteillamme, uskoin siihen, että jonakin päivänä olisimme voineet saada rauhan klaanien välille, mutta niin ei ollut tarkoitettu. Ei vielä. Ystäväni oli hyvin kaavoihin kangistunut ja uskollinen esi-isilleen ja tehtävälleen. 

”Ystäväni.” Olimme jo varttuneet aikuisiksi uroiksi, meidän harteillamme oli klaaniemme tulevaisuus. Keskustelutuokiot puussa saivat jäädä historiaan. 
”Emme voi olla ystäviä ja vihollisia samaan aikaan. Meillä on omat polkumme kuljettavana.” Tummaturkki tiesi sen yhtälailla, hänen ei tarvinnut vastata. Me molemmat tiesimme tämän päivän koittavan. Tiemme erkanivat lopullisesti, mutta kunnioitus toisiamme kohtaan säilyi, ainakin osittain.

Näin hänet viimeistä kertaa liekkimeren keskellä. Hän seurasi sokeasti, mutta uskollisesti tehtäväänsä, jotka kuolleet esi-isämme olivat aloittaneet. Tämänkö takia me taistelimme kaiken aikaa, ystäväni? Minkä takia, tarkalleen ottaen?

Mutta se oli uuden aikakauden alku. Aikakauden, jossa saatoimme taas elää sovussa ja keskittyä tärkeämpiin asioihin. Uuteen aikaan, uuteen tulevaisuuteen, uuteen jälkikasvuun. Olin pitkän aikaa seurannut sivusta hänen jälkikasvuaan: pieni harjallinen kogapentu muistutti hämmästyttävän paljon isäänsä. Oli minun tehtäväni johdattaa meidät parempaan huomiseen.
”Tulehan, poika. Opetan sinut metsästämään.”