Fanfic: Myrskyn jälkeen (osa 4)

* Osa 1
* Osa 2

* Osa 3

* Osa 4
* Osa 5 [ tulossa ]

Hōgen oli valtavan kokoinen tanskandoggi, jota vastaan monikaan ei rohjennut asettua. Vaikka kaikki koirat eivät halunneet alistua, ne päättivät vaieta ennemmin kuin osoittaa vastarintaa. Hōgen oli tyytyväinen pelkoon, jonka se oli kylvänyt ympärilleen. Pelonsekaisen hiljaisuuden rikkoi kuitenkin yksi ääni. Se kuului Chairolle, joka vilkuili muita epäuskoisena.

"Ettekö näe, että he yrittävät vain pelotella meidät puolelleen?" Chairo huusi, etsien tukea laumasisaristaan ja -veljistään, isännällisistä ja isännättömistä koirista. Se halusi rohkaista muita nousemaan Hōgenia vastaan, mutta ainoa mitä se näki ympärillään oli epävarmuutta.
"Millainen johtaja pelottelee ja kiristää koiria mukaansa? Pelkuri, joka luottaa siihen, että soturien määrä korvaa laadun." Uros jatkoi ja huomasi vähitellen muidenkin rohkaistuvan, ne yhtyivät mukaan vastustamaan Hōgenia. "Me emme ikinä kumarra sinun kaltaisellesi johtajalle. Sinä et ole meidän johtajamme!"

Mutta Hōgenin kulkue ei pysähtynyt. Hōgen ei vaivautunut edes vilkaisemaan Chairoon vaan tuhahti ärsyyntyneesti ja katsahti vieressään kulkevaa alamaistaan.
"Kuka pelle siellä huutelee? Vaimentakaa se jo." Viisi Hōgenin soturia poistui herransa vierestä vaimentamaan häirikön. Chairo ei edes suonut niille ensin katsettaan vaan tuijotti uhmakkaasti Hōgenin perään.
"Mitä sinä oikein kuvittelet, Hōgen? Me olemme Ōun väkeä. Vaikka sinä kukistaisit johtajamme, et voi kukistaa meidän tavoitettamme. Me pysymme uskollisina." Chairo uhosi, osoittaen sanansa suoraan Hōgenille.
"Kuono umpeen, jos henkesi on sinulle kallis." Rähisi yksi Hōgenin sotureista, vasta siinä vaiheessa akita soi kylmän katseensa Hōgenin kätyreihin, jotka paljastelivat sille hampaitaan.
"Pakottakaa, me emme nöyrry luusereiden ja pelkureiden edessä." Chairo ärähti takaisin korviaan niskaa vasten luimistaen. Hōgenin alaiset olivat kuitenkin aliarvioineet vanhuksen ja sen alaiset kaatuivat yksi toisensa jälkeen akitan hampaissa, epäröiden ne perääntyivät kauemmas, vilkuillen pomoaan neuvottomina. Vasta tämä sai Hōgenin pysähtymään ja irvistäen se kääntyi niskoittelevan Chairon puoleen. "Pitääkö tässä kaikki tehdä itse..."

Vaikka Chairosta oli vastusta Hōgenin alaisille, Hōgenin hampaissa se oli kuin räsynukke, jota tanskandoggi riepotteli kevyesti. Chairon puremat eivät hetkauttaneet Hōgenia - ainoa mitä se sai aikaan oli muutamia ruhjeita ja verta vuotavia naarmuja, jotka eivät olleet edes kovin syviä. Chairo jäi nopeasti alakynteen, Hōgen oli päättänyt tehdä hänestä varoittavan esimerkin kaikille. Pienessä hetkessä Hōgen on piessyt sen henkihieveriin, mutta akita on sinnikäs - lähinnä siinä mielessä ettei Hōgen saanut sitä hengiltä. Viimeisillä voimillaan Chairo yrittää nousta ylös, se ei halua antaa periksi Hōgenin kaltaiselle surkimukselle.
”Älä nouse enää. Etkö näe, että kaikki toivo on jo menetetty, me emme voi kuin antautua. Turha meidän on vuodattaa enempää viatonta verta." Yksi sivusta seuranneista isännällisistä naaraista henkäisi kyyneleet silmissään.
"Typykkä on oikeassa." Hōgen nauroi. "Kuule, olen armeliaalla tuulella, joten säästän henkesi, jos kumarrat minua."
Chairo oli vastahakoinen, mutta koki ettei sillä ollut vaihtoehtoja. Kuolleena siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. Hammasta purren ja katkeruuden kyyneleitään pidätellen se alistui ja kumarsi uudelle herralleen. Hōgen vaikutti tyytyväiseltä, mutta sivummalla se käski alaistensa pitää silmällä niskoittelevaa akitaa, josta voisi koitua sille vielä harmia.

Chairosta tuli Hōgenin lauman metsästäjä ja mitä kauemmin se vietti aikaa Hōgenin orjuudessa, sitä enemmän se katkeroitui Ōun laumaa kohtaan. Niinkö vähän koirien paratiisi oikeasti merkisti, että loput jätettiin oman onnensa nojaan ylivoimasta vastustajaa vastaan? Chairo tuskin tunnisti enää itseään, taistelussa Hōgenia vastaan saadut arvet eivät olleet mitään niihin arpiin verrattuna, joita uroksella oli sielussaan. Metsästäjänä Chairo sai sellaisia vapauksia, joihin kaikilla ei ollut mahdollisuutta, se pystyi liikkumaan kauemmas yksinään ja lopulta katoamaan sille tielleen, kun oli tarpeeksi vahva pärjäämään omillaan. Chairo tunsi syvää häpeää rinnassaan, Siitä oli tullut petturi eikä se enää koskaan kehtaisi näyttää naamaansa Ōussa. Niinpä se lähti pois eikä palannut enää koskaan takaisin.

Shion kuunteli hiljaa vierestä, pentu aisti tuskan, jota Chairo piti sisällään ja vaikka se uskoikin, että Ōussa oltaisiin voitu antaa Chairolle anteeksi Hōgenille alistuminen, Chairo itse olisi tuskin voinut koskaan antaa asiaa itselleen anteeksi.