perjantai 23. joulukuuta 2016

Fanfic: Myrskyn jälkeen (osa 3)

Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
* Osa 5 [ tulossa ]

Chairo mietti hetken, mutta päätti lopulta jättää kertomatta asiasta. Saman päätöksen hän oli tehnyt Ōun laumassa ollessaan. Ainoastaan aikoinaan hänet lauman luokse opastanut Smith tiesi hänen olevan Ginin veli ja Smith oli uskollisesti vienyt tuon tiedon mukanaan hautaan.  Tietysti huhu oli kulkenut salakavalasti joukossa, mutta kukaan ei puhunut ääneen siitä, miten paljon Chairo muistutti isäänsä Rikiä. Karhukoirasuku toi mukanaan paljon kunniaa, mutta sillä oli myös Chairon silmissä negatiivinen puolensa urokselle, joka ei halunnut ratsastaa sukunsa maineella ja herättää huomiota. Vanhus oli tottunut olemaan muiden varjossa ja sinne se oli myös asettanut itsensä, se halusi tulla tunnetuksi yksilönä - ei Rikin poikana tai Ginin veljenä.

"Oletko ajatellut mennä Ōuun sukusi luokse?" Chairo kysyi.
"Ehkä jossakin vaiheessa. Ensin haluaisin kuitenkin kiertää Japania ja kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi villikoiraksi." Shion sanoi pohdiskellen hieman tulevaisuuttaan. Isoisäänsä Akariin verrattuna Shionilla vaikutti olevan hyvin realistinen ajatusmaailma, vaikka siinäkin oli vanhuksesta hieman kehittämisen varaa. Shion oli kuitenkin vielä nuori ja viisastuisi iän myötä pois naiivista ajattelustaan.
"Sitten sinun pitää oppia elämään omillasi. Et kasva itsenäiseksi varastamalla ruokaa ihmisiltä." Chairo hymähti vilkaisten pennun jättämiä ruoantähteitä.
"Opettaisitko minua?" Valkoturkki kysyi päätään hieman kallistaen. Chairo pohti asiaa, hän oli opettanut Ōun lauman pentuja metsästämään ja toimi usein ruoan hankkijana. Vanhoilla päivillään hänen aistinsa olivat heikentyneet, mutta taito tuskin koskaan unohtuisi vanhalta metsästyskoiralta. Sitä paitsi isännättömänä koirana Shion ei ollut tottunut hemmotteluun ja siihen, että ruoka kannettiin sen nenän eteen. Vaistot varmasti auttaisivat poikaa eteenpäin elämässä, mutta hyvä opettaja ei ollut pahitteeksi.
"Hyvä on, minä opetan sinua." Uros lupautui ja katsahti tyrskähtäen pentua joka pomppasi melkein suorille jaloille hetkessä. "...aamulla, kun sade on lakannut."

Sade alkoi laantumaan aamuyöstä, kosteus ja kylmä ilma oli lasittanut maan yön aikana kevyellä huurteella. Ruskeaturkkista akitaa vasten tutisi valkea vanupallo. Chairo ei ollut nukkunut yön aikana kevyttä unta enempää, jotenkin siitä oli tuntunut, että sen piti pysyä valppaana ja valvoa Shionin unta. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta Shion avasi hieman silmiään ja Chairo havahtui jossakin vaiheessa siihen, että pentu tarkasteli sen arpista turkkia. Toisella puolella vanhuksen kasvoja oli suuri arpi, joka jätti alleen sokean ja arpeutuneen silmän. Chairon ulkonäkö saattoi pelottaa joitakin, mutta Shion ei ollut näyttänyt hetkeäkään epäröinnin merkkejä.
"Mistä sinä sait nuo?" Shion oli vielä uninen, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että se niin häpeilemättä pystyi esittämään niin henkilökohtaisia kysymyksiä esteettömästi. Monille sotureille arvet olivat ylpeyden aihe, ne kertoivat lukuisista voitoista taisteluissa ja sodissa. Chairolle ne olivat kuitenkin häpeällinen aihe, mutta muistuttamassa myös siitä kuka hän oli. Osa uroksesta halusi vaieta menneisyydestä, jättää sen taakseen. Mutta Shion oli kysymyksessään vilpitön ja Chairo huomasi vaipuvansa muistoihinsa kertoessaan miten se sai arpensa.

Vanhus ei ollut aivan varma milloin kaikki tapahtui, ehkä siitä oli kuukausia tai ehkä siitä oli kulunut jo vuosia. Niihin aikoihin Ōun paratiisi oli kaaoksen keskellä. Tyrannimainen johtaja Etelä-Alpeilta, Hōgen, oli aikeissa valloittaa Japanin herruuden itselleen ja Ōun siinä ohessa. Ōun silloisen ylipäällikön, Ginin, kohtalosta ei ollut täyttä varmuutta ja Weedin otettua suurin osa joukoista mukaansa etsimään isäänsä, Ōu jäi hyvin pitkälti ilman puolustusta. Se oli epävarmaa aikaa Ōuun jääneille koirille, tuntui siltä kuin koko paratiisi olisi ollut murenemassa jalkojen alta. Koirat elivät jatkuvassa pelossa ja epätietoisuudessa, mikä jännitti ilmapiiriä ja sai kaikki olemaan varpaillaan tulevasta. Jossakin vaiheessa koirien huomio kiinnittyi kulkueeseen, joka kulki kohti Vuorilinnaa. Hetken ne jo luulivat Weedin palaavan takaisin isänsä kanssa, kunnes karmiva totuus paljastui: Hōgenin joukot raahasivat mukanaan hopeanharmaan akitan ruumista. Muiden koirien ohessa Ōuun jääneet koirat kerääntyivät katsomaan ylipäällikön ruumista. Kauhu ja pelko täytti niiden mielen ja sydämen. Chairo näki monen koiran menettävän toivonsa paremmasta tulevaisuudesta. Edessä oli valinta, jossa monet kuoleman pelossaan valitsivat Hōgenin joukkoihin liittymisen. Nähdessään tämän Chairon valtasi syvä raivo ja epäusko, se ei hetkeäkään uskonut ruumiin olevan Gin ja vaikka se olisi ollutkin, sen sieluun oli iskostunut liian lujasti uskollisuus Ōun laumalle ja sille aatteelle, jota jokainen laumassa oleva kunnioitti. Tämä ei ollut sitä ja Chairo aikoi avata muiden silmät.  Koko sen ajan Chairo oli ollut laumassa taka-alalla, erakoitunut ja juro sivustaseuraaja, mutta sinä päivänä jokin muuttui. Ehkä taustalla oli myös pieni epävarmuus Ginin kohtalosta, kuka tietää, ehkä Hōgenin joukot oikeasti raahasivat hänen veljeään pitkin maata kuin pahaista riepua.

"Teidän johtajanne on kuollut." Hōgen julisti silmäillessään jokaista paikalle kokoontunutta koiraa. Se oli selvästi ylpeä aiheuttamastaan huomiosta ja pelosta, joka hiipi jokaisen paikalla olevan koiran sieluun. Se saattoi nähdä, miten koirien kasvoilta piirtyi epäusko ja jotkut niistä olivat lamaantuneet pelosta. "Minä olen nyt uusi herranne. Seuratkaa minua tai valitkaa kuolema asettuessanne minua vastaan."

Fanfic: Myrskyn jälkeen (osa 2)

Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
* Osa 5 [ tulossa ]

"Äiti kuoli vähän aikaa sitten, minä olen yksin." Pentu vastasi hiljaisena.

Chairon sydämessä kävi pistos, jonka se yritti sivuuttaa parhaansa mukaan, siinä kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistumatta. Kulkurina se oli oppinut, että jokaisen pitäisi pärjätä omillaan eikä se halunnut puuttua muiden asioihin - niistä joutui vain turhiin ongelmiin. Mutta sydämeltään se oli ja tuli aina olemaan yhä Ōun soturi, joka tiesi, että apua tarvitsevia on aina autettava.

"Entä isäsi?" Chairo kysyi silmäillen valkeaturkkista pentua.
"Hän katosi. Luulen, että hän on kuollut. Ei hän muuten olisi jättänyt meitä oman onnemme nojaan." Pentu vastasi. Vaikka aiheesta puhuminen teki kipeää ja näytti hetkellisesti lannistavan pentua, Chairo pisti merkille ettei tuo itkenyt, valittanut eikä säälinyt itseään tai kohtaloaan. Pennusta huokui elämänhalua ja sinnikkyyttä. Vaisto kertoi, että jos tuo selvisi perheensä menetyksestä, selviäisi tuo lähes mistä tahansa.
Silti vastaus ei ollut aivan Chairon mieleen, pentu oli omillaan. Ehkä tuo selvisi päivästä toiseen kituuttamalla, mutta kuinka pitkään? Talven tullen ajat olivat kovemmat, vaativammat ja jopa kohtuuttoman rajut pienelle pennulle. Talvi koetteli jopa kokeenempia kulkukoiria ja villikoiria, aikuisiakin.

"Miten aiot jatkaa tästä eteenpäin, pentu?" Täytyy myöntää, Chairo oli utelias. Urosta kiinnosti pennun pärjääminen jostakin syystä, ehkä se koki velvollisuudekseen ottaa tämän pennun riesakseen, kunnes vakuuttuisi siitä, että se pärjäisi varmasti omillaan. Äskeinen ei voinut olla ainoa läheltä piti -tilanne. Ennen pitkään pentu varmasti jäisi kiinni varastelusta ja ihmiset voisivat ottaa sen kiinni - tai tehdä jotakin pahempaa.
"Päivä kerrallaan, tiedäthän." Pentu loi kasvoilleen pienen hymyn, uskoen hyvin vahvasti omaan pärjäämiseensä. Valkoturkin positiivinen asenne näytti kuitenkin Chairon silmissä vain naiivilta. Pentu muistutti häntä osittain hänen omasta pikkuveljestään Akarista, ehkä se oli osittain syy siihen, miksi Chairo oli niin kiinnostunut tästä pennusta. Pienen hetken Chairo pohti mitä hänen veljelleen mahtoi kuulua nykyään, mutta hän havahtui pennun sanoessa jotakin, joka meni ohitse Chairolta. "Mitä sanoit, pentu?"

"Minun nimeni on Shion, ei pentu." Valkoturkki sanoi hymyillen edelleen vanhukselle. "Mikä teidän nimenne on, herra?"
"Ei tarvitse herratella siinä. Olen Chairo." Chairon suusta pääsi vaimea, huvittunut hymähdys ja vanhan uroksen suupielillä kävi pieni hymyn poikanen, jota sen kasvoilla näki vain harvoin.
"Mistä sinä tulet, Chairo?" Shionin kasvoilta loisti uteliaisuus, se asettui lähemmäs vanhusta, kuin olisi odottanut innolla kuulevansa koko sen elämäntarinan.
"Sieltä sun täältä." Chairo sanoi maireasti, nauttien pienestä pettymyksestä, joka käväisi Shionin kasvoilla. Se halusi selvästi kuulla lisää.
"Kuljetko yksin vai kuulutko sinä laumaan?" Shion kysyi, sitten sen katse käväisi kaulapannassa, joka Chairolla oli kaulassaan. "Vai onko sinulla isäntä?"
"Kylläpä sinä kyselet kamalasti." Chairo huokaisi teennäisen dramaattisesti ja kellahti makuulle venytellen ja oikoen jäseniään hitaasti. Ruskeaturkki päästi suustaan pitkän haukotuksen ja katsahti sitten pentua, joka oli hivuttautunut entistä lähemmäs korvat pystyssä ja silmät loistaen. Miten Chairo olisi voinut sanoa ei? Uros huokaisi hiljaa ja kääntyi sitten pentua kohden.

"Nykyään minä kuljen yksin." Vanhus vastasi viimein pennun uteluihin. "Mutta aikanaan minä olin laumassa ja hienossa laumassa olinkin. Heillä on jalo elämäntapa ja oikeudenmukaisuus sydämessään. Elin koirien paratiisissa, Ōussa."
Shionin kasvoille piirtyi entistä suurempi kiinnostus asiasta. Hetken pentu näytti siltä, kuin sillä olisi ollut paljon sanottavaa ja vielä enemmän kysymyksiä, mutta hetkeksi se vaikeni vain miettimään mitä sanoisi.

"Minä kuulin siitä paljon äidiltäni. Äitini kertoi paljon Ōun laumasta ja sitä johtavasta karhukoirien suvusta. Äitini oli Ōun ensimmäisen ylipäällikön, Rikin, lapsenlapsi."
Chairo yritti välttää hämmästyksen näkymisen kasvoiltaan. Olisi melkein saattanut kuulla, miten sen päässä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Yhteenkuuluvuuden tunne tämän vieraan pennun kanssa kasvoi kasvamistaan - ja nyt hän ei enää ihmetellyt miksi. Kohtalo oli arvaamaton ja mystinen, nyt se oli johdattanut Chairon veljensä lapsenlapsen luokse.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Fanfic: Myrskyn jälkeen (osa 1)


Myrskyn jälkeen on myöhäinen jatko-osa viime vuoden joulukalenterissa olleelle fanficille:
Tiikeriraidaton


Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
* Osa 5 [ tulossa ]

Pelkoa ja kuolemaa kylväneen hirviökarhu Akakabuton valtakauden päättymisestä oli jo vierähtänyt reilu vuosikymmen. Tarina urheista sotureista, jotka vaaransivat henkensä taistelussa paremmasta tulevaisuudesta kantautui yhä sukupolvelta toiselle. Uudet vastoinkäymiset ja uhat olivat saattaneet horjuttaneet Ōun laumaa ja koirien paratiisia, mutta se tulisi aina nousemaan takaisin jaloilleen entistä vahvempana.

Moni vanhoista sotureista oli jo poistunut tuonpuoleiseen, luottaen uuden sukupolven luovan omat tarinansa, jota kerrottaisiin vielä vuosikymmeniä heidän kuolemansa jälkeen.  Osa vanhuksista oli palannut takaisin omille alueilleen tai takaisin isäntiensä luokse viettämään ansaittuja eläkepäiviä.

Valtaosasta poiketen erakkoluonteinen Chairo oli ottanut osakseen kulkurin roolin. Se oli ollut aikoinaan maineikas metsästyskoira Higashinarusesta ja se oli liittynyt Ōun laumaan hyvin pian Akakabuton kaatumisen jälkeen Ginin tarinan innoittamana. Chairo oli kuitenkin enää vain varjo entisestään, soturin elämä oli jättänyt siihen jälkensä arpien muodossa ja vanhuus koetteli sitä niin mieleltä kuin keholtakin. Veljistään poiketen Chairo oli aina ollut etäinen ja juro, mutta sisimmässään hyväsydäminen uros. Chairo oli kasvanut irti isännällisestä elämästään, joten sille oli vain luonnollista jatkaa elämäänsä villikoirana. Vanhus etsi viimeistä tarkoitustaan tässä maailmassa ennen seuraavaan siirtymistä. Ja kenties se oli juuri kohtalo, joka johdatti Chairon vielä viimeiseen seikkailuun vanhoilla päivillään.


Niihin aikoihin syksy teki tuloaan ja ilmat olivat viilenemään päin. Rankkasateet ja kova tuuli saivat ihmiset pysymään sisätiloissa, mikä sai koko kaupungin näyttämään autiolta. Chairo oli päättänyt odottaa sään lauhtumista yhden talon kuistin alla, mutta se ehti tuskin ummistaa silmiään levätäkseen, kun meteli, jota edes kattoihin ropiseva kova sade ei vaimentanut, kantautui sen korviin ja sai uroksen havahtumaan takaisin täysin hereille. Se ei ehtinyt edes tajuta, mitä oli tapahtunut, kun se kuuli sivultaan vaimean kuiskauksen.
"Shh."
Vanhan uroksen katse käväisi kuistin toisella puolella olevassa hahmossa, ennen kuin sen korviin kantautuivat ihmisen askelten äänet ja pian kuistin ohitse käveli hahmo, joka hetken aikaa ympärilleen katseltuaan palasi kuitenkin takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin.


Chairolla ei mennyt kauaa ymmärtää mistä oli kyse. Ilmassa leijuva ruoan tuoksu ja ohitse kävellyt ihminen kertoivat kaiken tarpeellisen. Vanhuksen katse palasi takaisin toisella puolella kuistin suojissa olevaa hahmoa, joka ahnehti varastamaansa ruokaa suihinsa kuin ei olisi syönyt mitään päiviin. Hämärästä huolimatta Chairo erotti hahmon olevan pentu, tuskin muutamaa kuukautta vanhempi.
Kulkukoira, Chairo epäili nähdessään ettei pennulla ollut ollenkaan kaulapantaa.


"Teit typerästi." Ruskeaturkkinen hymähti ilmekään värähtämättä samalla, kun sen katse tavoitti pennun hämmentyneen katseen, joka selvästi odotti selvennystä.
"Jos varastat ihmisiltä usein, ihmiset alkavat suhtautua isännättömiin koiriin huonosti." Akita selitti rauhallisella, mutta peittelemättömän tuomitsevalla äänellä samalla, kun se näki häpeän nousevan vähitellen pennun kasvoille.
"Minulla oli nälkä." Pentu vastasi kuulostaen itsekin vähän siltä ettei tiennyt oliko se hyväksyttävä perustelu teolle.
"Eikö tuon ikäisen pennun pitäisi olla emonsa ruokittavana? Miksi äitisi antaa sinun juosta pitkin kaupunkia?" Chairo kysyi tuomiten jo mielessään sen emoksi kelvottoman koiran kuvotuksen, joka ei pitänyt huolta omista pennuistaan. Pennun kasvoilla käväisevä lähes surkea ilme kuitenkin kertoi kaiken tarpeellisen ja pienen hetken Chairo jopa katui hieman syyttävää sävyä, jolla oli töksäyttänyt kysymyksensä.
"Ah... Sinulla ei taida olla äitiä?"



perjantai 2. joulukuuta 2016

Tarina: Nuo kolme koiraa...


Toinen luukku kertoo teille miten Ben ja muut todella tapasivatkaan tiikeriveljekset.

Tämä tarina on siitä erikoinen, että siihen pääsivät vaikuttamaan myös blogin lukijat heittelemällä Hopeatiikerin Facebook-sivun puolella mitä ihmeellisempiä adjektiiveja. Adjektiivit on otettu siinä järjestyksessä kuin ne on laitettu.

Toivottavasti nautitte~


Nuo kolme koiraa...

Ensimmäisen joukkueen johtaja, häikäisevä Ben oli johdattanut järkyttyneet  joukkonsa Kōfuun etsimään säteileviä koiria, jotka olivat valmiina taistelemaan kissamaista Akakabuto-karhua vastaan. Karvattomat villikoirat olivat juuri väistäneet puskasta rynnänneen, limaisen villisian täpärästi, kun kolme hullunkurista kainkoiraa syöksyi pian sen perään, kaataen rätisevän pedon silmänräpäyksessä.


"Olivatpa ne pallomaisia!" Smith henkäisi tuijottaessaan muiden kanssa sivusta, miten veljekset ahmivat pyöreähköä lihaa suihinsa.
"Kaikki kolme ovat diivoja, ne ovat kotoisin kaupungista." Ben osasi kertoa muille.
"Tunnetko sinä nuo koirat?" Hopeanuoli kysyi rehentelevästi. Kolmen veljeksen katse oli nauliintunut niitä tarkkaileviin villikoiriin sekä erityisesti äänessä olevaan Beniin.


"Punainen tiikeri on niistä dementoitunein, Mustalla tiikerillä on vain erittäin hyvännäköinen silmä ja kolmannen nimi on Kauhistunut tiikeri." Ben esitteli lumisen kolmikon muille ja jatkoi: "Me tulimme tänne varta vasten niiden takia."


"Kerro niistä lisää." Cross pyysi.


"Hyllyvinä pentuina ne jätettiin laatikkoon vuorille. Ne olivat vain kuukauden vanhoja. Suolainen käärme hyökkäsi niiden kimppuun ja yritti syödä kaikki kolme, mutta pennuilla oli taistelun halua ja hetkeäkään epäröimättä ne kävivät vihertävään vastahyökkäykseen. Ne purivat ja repivät ja raastoivat seksikästä käärmettä joka puolelta. Käärme olisi varmaan syönyt pennut, jos ne eivät olisi olleet niin huvittuneita. Lopulta ne saivat käärmeen hengiltä ja söivät sen pysyäkseen itse hengissä. Sen jälkeen ne ovat aina auttaneet höpöjä koiria, jotka ovat avun tarpeessa. Nuo kolme koiraa eivät pelkää mitään, siksi ne ovat niin oksettavia." Ben kertoi koirien hopeista elämäntarinaa samalla, kun kaikki  himokkaat villikoirat töllöttivät niiden ateriointia vierestä.


"Tuo rohkea koira kertoo meidän elämäntarinaamme." Punainen tiikeri sanoi veljilleen.
"Paras antaa sille epäonnistunut opetus." Harmaa tiikeri hymähti.
"Pelkkä opetus ei riitä, kaikkien jotka vapaamielisesti tunkeutuvat meidän alueellemme on kuoltava!" Musta tiikeri ärähti söpösti ja syöksyi kohti villikoiria. 


"Varo, Hopeanuoli!" Cross huudahti ja väisti samaan aikaan Hopeanuolen kanssa Mustan tiikerin malttamatonta iskua, jolloin se osui heidän takanaan olleeseen sottaiseen  Hyenaan ja tämä lennähti lerppuisesti maahan.
"Miksi sinä minun kimppuuni käyt?" Hyena kysyi, saamatta kuitenkaan vastausta.
"Kuinka te uskallatte hyökätä meidän kimppuumme?" Cross huusi pörröisille veljeksille ja oli säntäämässä jo Mustan tiikerin perään, kun Ben nappasi mutkikkaasti kiinni sen hännästä.

"Odota!" Ben huudahti värikkäästi.
"M-Mitä sinä nyt?" Cross sopersi.
"Minä hoidan tämän pyöreästi." Ben vastasi.
"Miten sinä aiot saada nuo kajahtaneet pedot meidän mukaamme?" Cross kysyi.
"Makeasti puhumalla se ei onnistu. Meidän täytyy taistella märästi niitä vastaan, jos aiomme saada ne mukaamme." Ben sanoi.
"Mitääääh?" Cross henkäisi lähes siedettävästi. "Onko noiden takia välttämätöntä vaarantaa henkensä?"
"Jos ne kuuluvat joukkoomme, me vastaamme suloista koiralaumaa. Riski kannattaa ottaa." Ben vastasi.


"En tunne teitä, mutta te metsästätte meidän komealla alueellamme ilman lupaa ja siitä minä en pidä." Kankein veljeksistä sanoi ruskeasti.
"Me emme tulleet tänne metsästämään." Ben vastasi hämmentävästi.
"Mitä te aivottomat sitten täällä vuorilla teette?" Tiikeriraita kysyi.
"Tulin pyytämään teitä ärhäkkää kolmea koiraa liittymään narsistiseen joukkooni." Ben vastasi.
"Liittymään joukkoosi?" Valkoisin tiikeriveljeksistä vastasi silmiään siristäen.
"Oletko tosissasi?" Keskimmäinen totesi kosteasti naurahtaen.
"Lasket leikkiä." Hymähti nuorin jäätävästi.
"Minä olen nopea." Ben vastasi niin punanenäisellä äänellä, että se sai vanhimman veljeksen suun loksahtamaan auki hulvattomasti.

torstai 1. joulukuuta 2016