perjantai 23. joulukuuta 2016

Fanfic: Myrskyn jälkeen (osa 2)

Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
* Osa 5 [ tulossa ]

"Äiti kuoli vähän aikaa sitten, minä olen yksin." Pentu vastasi hiljaisena.

Chairon sydämessä kävi pistos, jonka se yritti sivuuttaa parhaansa mukaan, siinä kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistumatta. Kulkurina se oli oppinut, että jokaisen pitäisi pärjätä omillaan eikä se halunnut puuttua muiden asioihin - niistä joutui vain turhiin ongelmiin. Mutta sydämeltään se oli ja tuli aina olemaan yhä Ōun soturi, joka tiesi, että apua tarvitsevia on aina autettava.

"Entä isäsi?" Chairo kysyi silmäillen valkeaturkkista pentua.
"Hän katosi. Luulen, että hän on kuollut. Ei hän muuten olisi jättänyt meitä oman onnemme nojaan." Pentu vastasi. Vaikka aiheesta puhuminen teki kipeää ja näytti hetkellisesti lannistavan pentua, Chairo pisti merkille ettei tuo itkenyt, valittanut eikä säälinyt itseään tai kohtaloaan. Pennusta huokui elämänhalua ja sinnikkyyttä. Vaisto kertoi, että jos tuo selvisi perheensä menetyksestä, selviäisi tuo lähes mistä tahansa.
Silti vastaus ei ollut aivan Chairon mieleen, pentu oli omillaan. Ehkä tuo selvisi päivästä toiseen kituuttamalla, mutta kuinka pitkään? Talven tullen ajat olivat kovemmat, vaativammat ja jopa kohtuuttoman rajut pienelle pennulle. Talvi koetteli jopa kokeenempia kulkukoiria ja villikoiria, aikuisiakin.

"Miten aiot jatkaa tästä eteenpäin, pentu?" Täytyy myöntää, Chairo oli utelias. Urosta kiinnosti pennun pärjääminen jostakin syystä, ehkä se koki velvollisuudekseen ottaa tämän pennun riesakseen, kunnes vakuuttuisi siitä, että se pärjäisi varmasti omillaan. Äskeinen ei voinut olla ainoa läheltä piti -tilanne. Ennen pitkään pentu varmasti jäisi kiinni varastelusta ja ihmiset voisivat ottaa sen kiinni - tai tehdä jotakin pahempaa.
"Päivä kerrallaan, tiedäthän." Pentu loi kasvoilleen pienen hymyn, uskoen hyvin vahvasti omaan pärjäämiseensä. Valkoturkin positiivinen asenne näytti kuitenkin Chairon silmissä vain naiivilta. Pentu muistutti häntä osittain hänen omasta pikkuveljestään Akarista, ehkä se oli osittain syy siihen, miksi Chairo oli niin kiinnostunut tästä pennusta. Pienen hetken Chairo pohti mitä hänen veljelleen mahtoi kuulua nykyään, mutta hän havahtui pennun sanoessa jotakin, joka meni ohitse Chairolta. "Mitä sanoit, pentu?"

"Minun nimeni on Shion, ei pentu." Valkoturkki sanoi hymyillen edelleen vanhukselle. "Mikä teidän nimenne on, herra?"
"Ei tarvitse herratella siinä. Olen Chairo." Chairon suusta pääsi vaimea, huvittunut hymähdys ja vanhan uroksen suupielillä kävi pieni hymyn poikanen, jota sen kasvoilla näki vain harvoin.
"Mistä sinä tulet, Chairo?" Shionin kasvoilta loisti uteliaisuus, se asettui lähemmäs vanhusta, kuin olisi odottanut innolla kuulevansa koko sen elämäntarinan.
"Sieltä sun täältä." Chairo sanoi maireasti, nauttien pienestä pettymyksestä, joka käväisi Shionin kasvoilla. Se halusi selvästi kuulla lisää.
"Kuljetko yksin vai kuulutko sinä laumaan?" Shion kysyi, sitten sen katse käväisi kaulapannassa, joka Chairolla oli kaulassaan. "Vai onko sinulla isäntä?"
"Kylläpä sinä kyselet kamalasti." Chairo huokaisi teennäisen dramaattisesti ja kellahti makuulle venytellen ja oikoen jäseniään hitaasti. Ruskeaturkki päästi suustaan pitkän haukotuksen ja katsahti sitten pentua, joka oli hivuttautunut entistä lähemmäs korvat pystyssä ja silmät loistaen. Miten Chairo olisi voinut sanoa ei? Uros huokaisi hiljaa ja kääntyi sitten pentua kohden.

"Nykyään minä kuljen yksin." Vanhus vastasi viimein pennun uteluihin. "Mutta aikanaan minä olin laumassa ja hienossa laumassa olinkin. Heillä on jalo elämäntapa ja oikeudenmukaisuus sydämessään. Elin koirien paratiisissa, Ōussa."
Shionin kasvoille piirtyi entistä suurempi kiinnostus asiasta. Hetken pentu näytti siltä, kuin sillä olisi ollut paljon sanottavaa ja vielä enemmän kysymyksiä, mutta hetkeksi se vaikeni vain miettimään mitä sanoisi.

"Minä kuulin siitä paljon äidiltäni. Äitini kertoi paljon Ōun laumasta ja sitä johtavasta karhukoirien suvusta. Äitini oli Ōun ensimmäisen ylipäällikön, Rikin, lapsenlapsi."
Chairo yritti välttää hämmästyksen näkymisen kasvoiltaan. Olisi melkein saattanut kuulla, miten sen päässä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Yhteenkuuluvuuden tunne tämän vieraan pennun kanssa kasvoi kasvamistaan - ja nyt hän ei enää ihmetellyt miksi. Kohtalo oli arvaamaton ja mystinen, nyt se oli johdattanut Chairon veljensä lapsenlapsen luokse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti